keskiviikko 22. helmikuuta 2017

RAAKA MAAILMA

Paljon on taas puhuttu koulukiusaamisesta, myös työpaikkakiusaamisesta. Ja toden totta, nuoret eivät ole ainoita jotka kiusausta harrastavat. Ensimmäisen kerran törmäsin tilanteeseen, facebookin alku vuosina. Hyvä ystäväni oli ensimmäisten joukossa liittynyt faceen ja saanut sieltä paljon kavereita, myös paljon entisiä partio- ja koulukavereita oli halunnut hänen kaverikseen. Kuukaudet kuluivat ja ystäväni facetti ahkerasti, kunnes eräänä päivänä hän avautui minulle, kertoen kuinka ahdistunut hän oli viimeiset viikot ollut. Joulukin oli mennyt hyvin synkissä ajatuksissa. Hän nimittäin koki, että häntä hyljeksittiin face yhteisössä. Hän kyllä kävi lukemassa muiden päivityksiä ja kirjoittelikin näiden face ystäviensä seinälle ( vai miten lie asia pitäisi ilmaista, itselleni kun tuo facen maailma on täysin vieras), mutta koki ettei kukaan ollut kinnostunut hänen tekimisistään ja menemisistään. Hän jäi kaiken ulkopuolelle. Näin ystäväni ahdistui pikku hiljaa ja koki ettei hänellä ole ystäviä, jotka välittäisivät. Onneksi tämä ystäväni on vahva, hän kertoi itkeskelleensä asian vuoksi kauan, kunnes päätti olla välittämättä asiasta ja vähensi käyntejään facessa. Näin hän uskaltautui puhumaan asiasta myös minulle ja minä kuuntelin, kuuntelin ja lohdutin.

 Loppu vuodesta 2016 kuulin toisesta ystävästäni, joka osti miehensä kanssa joitakin vuosia takaperin talon. Talon, joka on tietyn aikakauden upea luomus, arkkitehdin suunnittelema. Ystäväni ja miehensä ovat remontoineet taloaan oman näköisekseen. Pikku hiljaa, huone huoneelta he ovat edenneet remontissaan. Tehneet taloa itselleen ja itsensä näköisiksi. Miettimättä miltä talon tulisi näyttää ja kuinka se pitäisi remontoida, jotta sen oman aikakauden ilme ja tyyli säilyisi. Uuden talon onnellisena omistajana ystäväni päätti luoda blogin, jossa kertoisi heidän talonsa remontin etenemisestä. Kuinkas sitten kävikään, löytyi ihmisiä, jotka arvostelivat ystäväni ja hänen miehensä tapaa viedä talo remonttiaan eteenpäin. Nämä arvostelijat eivät liittyneet ystäväni blogin lukijoiksi tai arvostelleet remontin etenemistä julkisesti. He tekivät työnsä siten, että arvostelivat remonttia muille sukulaisille ja ystäville, ei siis suoraan ystävälleni tai tämän miehelle. Kun ystäväni sai kuulla näistä ikävistä kommenteista, hän päätti lopettaa bloginsa pidon. Näin nämä arvostelijat eivät enään voisi seurata salaa heidän remonttinsa etenemistä. Surullista, sillä tämä ystäväni on yksi niitä harvoja tuntemiani ihmisiä, joka antaisi vaikka sen oman paitansa päältään, auttaakseen muita. En muista koskaan kuulleeni hänen arvostelleen ketään, ei edes silloin kun olisi ollut aihetta. Hän puhuu aina kauniisti muista ihmisistä ja löytää heistä jotakin hyvää, vaikka helpompi olisi varmasti arvostella niitä huonoja puolia.
 Tällä viikolla olemme saaneet lukea niin iltalehdestä kuin iltasanomistakin, kuinka Yle tv1:n keskusteluohjelmassa Anu Saagim oli jälleen haukkunut Maria Veitolaa rumaksi, yleisön taputtaessa ja nauraessa Saagimin kommentille.
 Tanssii tähtien kanssa - kisassa mukana oleva Hanna Sumari on kertonut saaneensa ulkopuolisilta paljon ilkeämielistä palautetta ulkonäöstään ja alleistaan. 
 En voi kuin olla surullinen lukiessani ja kuullessani tällaisia juttuja. Mikä saa meidät ihmiset tekemään tällaista. Mikään ei ole enään pyhää, kaikessa nähdään vain jotakin negatiivista ja kaikki pitää sanoa ääneen tai tuoda julki erilaisten sähköisten-/ tietoteknisten välineiden kautta.
 Onko sitten kyse kateudesta vaiko oman pahan olon purkamisesta toisen ihmisen mollaamiseen? Mene ja tiedä, oikein se ei ole mistään syystä.
 Ei siis mikään ihme, että myös lapset ja nuoret arvostelevat ja kiusaavat toisiaan, hehän saavat mallin meiltä aikuisilta. Jos televisiossa näytetään kuinka toista voi julkisesti nimittää rumaksi, studioyleisön vielä nauraessa ja taputtaessa, miten voimme kuvitella, että lapset ja nuoret osaavat erottaa oikean väärästä. Jos ja kun tällainen toiminta on sallittua aikuiselle, miksei siis myös lapselle/ nuorelle.
 Itse olen aina yrittänyt löytää jokaisesta ihmisestä jotakin hyvää, kohdatessani uuden ihmisen, en ole antanut mahdollisesti ennakkoon saamieni mielipiteiden vaikuttaa, vaan olen kohdannut ihmisen puhtaalta pöydältä, lähes aina se on myös kannattanut. 
 Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Kuinka tylsä tämä maailma olisikaan jos me kaikki olisimme samanlaisia. Maria Veitola ei todellakaan ole ruma vaan persoonallinen ja se jos mikä on vahvan itsetunnon omaavan ihmisen merkki. Epäilen Anu Saagimin pönkittävän omaa itsetuntoaan ja julkisuuskuvaansa tällaisilla todella mauttomilla ja epäasiallisilla kommenteillaan, sillä näinhän kiusaajat yleensä toimivat. Kun voivat itse pahoin, kaatavat sen toisen niskaan. Hanna Sumari taas on jo sen ikäinen, että niitä ikääntymisen merkkejä alkaa näkyä kehossa, usein myös alleina. Mutta, mikä sen kauniimpaa kuin kohdata ihminen joka ikääntyy kauniisti, kaikkine niine pienine iän tuomine virheineen. Ilman botoksia, silikonia, rasvaimuja ja muita kauneusleikkauksia, pukeutuen ja meikaten, hiuksistaan huolehtien ja näin ylläpitäen itsensä nuorekkaana. 
 Olen myös itse ylpeä jokaisesta rypystäni, joita iän minullekin karttuessa on kasvoillani ruvennut näkymään. Ne rypyt ovat eletyn elämän jälkiä. Niissä on varmasti niin huoli-, nauru-, kuin myöskin siristelyryppyjä. Ja jokainen näistä rypyistäni on osa minua. Silti en anna niiden määrittää sitä miltä näytän. On mukavaa pukeutua kauniisti ja laittaa ripsi-sekä kulmaväriä, ehkä myös sipaista punaa huulille, hiuksia unohtamatta. Ja toisena päivänä voi vain olla, laittautumatta juuri laisinkaan, myös siihen meillä on oikeus, kenekään arvostelematta.

 Mitä sitten tällä kirjoituksellani haen takaa? 
 Toivon, että muistaisimme, kuinka toista ihmistä tulisi kohdella ja kuinka kohtaamme toisemme. Uskon vahvasti, että sillä pienellä hymyllä tai jopa muutamalla kauniilla sanalla teemme tästä maailmasta kauniimman paikan elää, meille kaikille.
 Kun sitten kohtaamme vääryyttää, puututaan siihen. Ei olla niitä passiivisia kiusaajia, kiusaajan takana, häntä tukien vaan asetutaan sen heikomman puolelle.
 Michael Monroe sanoi hienosti "Haapasalo ja kaverit" - ohjelmassa, että kun hän kohtaa negatiivisuutta, hän heittää saamansa negatiivisuuden takaisin sille ihmiselle jolta sen sai, mutta lisäten mukaan paljon positiivista energiaa.
 Niinpä kaikki lukijani, hymyillän ja muistetaan nähdä asioissa aina se valoisampi puoli. Näin teemme elämästä helpomman ja ihanamman niin itsellemme kuin kanssaihmisillemmekin.
                                         Yhdessä tätä elämän virtaa kulkiessamme, olemme vahvempia.
                                                             <3  <3  <3  <3  <3  <3  <3

Ei kommentteja: