tiistai 10. tammikuuta 2017

VANHA LEIPÄLAPIO

Mietin, mikä minua näissä vanhoissa esineissä oikein kiinnostaa?

Ja tulin siihen tulokseen, että on ihanaa kun esineillä on jokin tarina. Niiden tekemiseen on käytetty aikaa ja vaivaa. Niitä eivät ole koneet tehneet ja ennenkaikkea ne ovat useimmiten kotimaisia. Kun nykyaikana kaikki tahtoo olla jotenkin niin teollista ja persoonatonta, niin näissä vanhoissa tavaroissa sitä persoonaa on senkin edestä. Jos ottaisimme kaksi samanlaista esinettä vertailtavaksemme, huomaisimme hyvin pian, etteivät ne ole samanlaisia. Kun esineet on tehty käsin, on selvää etteivät ne ole täysin identtisiä keskenään. Ja hyvä niin, pidän<3.

Yksi tällainen esine on tämä leipälapio, joka meillä on ollut lähes yhtä kauan kuin tämä uusin kotimmekin. Olisi mukava tietää kuka sen on veistellyt ja kenelle. Onko tekijä tuntenut rakkauden poltteen sydämessään ja maistanut jo tuoreen, lämpimän leivän maun suussaan lapiota veistellessään. Entä sitten tämän leipälapion saaja, onko hän haljennut onnesta saadessaan tällaisen apuvälineen vai onko hän kokenut olevansa entistä tiukemmin sidottuna keittiö töihin. Toivottavasti ei.

 Mitä kaikkea tämän lapion avulla onkaan leivottu ja kuinka monta omistajaa tämä lapio on ennen meitä kohdannut.

Niin tai näin, nyt leipälapio on saanut paikan meidän keittiöstämme, toimien niin täydellisenä leipäortena katossa. Ja ollen näin yksi niistä monista vanhoista esineistä, joita meidän kodistamme löytyykään.

Ei kommentteja: