tiistai 27. kesäkuuta 2017

365 PV PUUTARHASSA

Äiti puutarhan 


Löydät minut toistaiseksi vain tuolta salaisen puutarhamme vaiheista kertovasta blogistani. Jos siis haluat seurailla kuulumisiani, siirry blogiini 
klikkaamalla tästä.


Jos Luoja suo, palaan myös tähän blogiini aikanaan.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

NAISTENPÄIVÄ





Hyvää
      naistenpäivää 
            kaikille 
                 naisille, 
                        niin 
                              isoille 
                                    kuin 
                                          pienille 
                                                (ja tarkoitan tuolla ikää) 
                                                      <3 <3 <3



keskiviikko 22. helmikuuta 2017

RAAKA MAAILMA

Paljon on taas puhuttu koulukiusaamisesta, myös työpaikkakiusaamisesta. Ja toden totta, nuoret eivät ole ainoita jotka kiusausta harrastavat. Ensimmäisen kerran törmäsin tilanteeseen, facebookin alku vuosina. Hyvä ystäväni oli ensimmäisten joukossa liittynyt faceen ja saanut sieltä paljon kavereita, myös paljon entisiä partio- ja koulukavereita oli halunnut hänen kaverikseen. Kuukaudet kuluivat ja ystäväni facetti ahkerasti, kunnes eräänä päivänä hän avautui minulle, kertoen kuinka ahdistunut hän oli viimeiset viikot ollut. Joulukin oli mennyt hyvin synkissä ajatuksissa. Hän nimittäin koki, että häntä hyljeksittiin face yhteisössä. Hän kyllä kävi lukemassa muiden päivityksiä ja kirjoittelikin näiden face ystäviensä seinälle ( vai miten lie asia pitäisi ilmaista, itselleni kun tuo facen maailma on täysin vieras), mutta koki ettei kukaan ollut kinnostunut hänen tekimisistään ja menemisistään. Hän jäi kaiken ulkopuolelle. Näin ystäväni ahdistui pikku hiljaa ja koki ettei hänellä ole ystäviä, jotka välittäisivät. Onneksi tämä ystäväni on vahva, hän kertoi itkeskelleensä asian vuoksi kauan, kunnes päätti olla välittämättä asiasta ja vähensi käyntejään facessa. Näin hän uskaltautui puhumaan asiasta myös minulle ja minä kuuntelin, kuuntelin ja lohdutin.

 Loppu vuodesta 2016 kuulin toisesta ystävästäni, joka osti miehensä kanssa joitakin vuosia takaperin talon. Talon, joka on tietyn aikakauden upea luomus, arkkitehdin suunnittelema. Ystäväni ja miehensä ovat remontoineet taloaan oman näköisekseen. Pikku hiljaa, huone huoneelta he ovat edenneet remontissaan. Tehneet taloa itselleen ja itsensä näköisiksi. Miettimättä miltä talon tulisi näyttää ja kuinka se pitäisi remontoida, jotta sen oman aikakauden ilme ja tyyli säilyisi. Uuden talon onnellisena omistajana ystäväni päätti luoda blogin, jossa kertoisi heidän talonsa remontin etenemisestä. Kuinkas sitten kävikään, löytyi ihmisiä, jotka arvostelivat ystäväni ja hänen miehensä tapaa viedä talo remonttiaan eteenpäin. Nämä arvostelijat eivät liittyneet ystäväni blogin lukijoiksi tai arvostelleet remontin etenemistä julkisesti. He tekivät työnsä siten, että arvostelivat remonttia muille sukulaisille ja ystäville, ei siis suoraan ystävälleni tai tämän miehelle. Kun ystäväni sai kuulla näistä ikävistä kommenteista, hän päätti lopettaa bloginsa pidon. Näin nämä arvostelijat eivät enään voisi seurata salaa heidän remonttinsa etenemistä. Surullista, sillä tämä ystäväni on yksi niitä harvoja tuntemiani ihmisiä, joka antaisi vaikka sen oman paitansa päältään, auttaakseen muita. En muista koskaan kuulleeni hänen arvostelleen ketään, ei edes silloin kun olisi ollut aihetta. Hän puhuu aina kauniisti muista ihmisistä ja löytää heistä jotakin hyvää, vaikka helpompi olisi varmasti arvostella niitä huonoja puolia.
 Tällä viikolla olemme saaneet lukea niin iltalehdestä kuin iltasanomistakin, kuinka Yle tv1:n keskusteluohjelmassa Anu Saagim oli jälleen haukkunut Maria Veitolaa rumaksi, yleisön taputtaessa ja nauraessa Saagimin kommentille.
 Tanssii tähtien kanssa - kisassa mukana oleva Hanna Sumari on kertonut saaneensa ulkopuolisilta paljon ilkeämielistä palautetta ulkonäöstään ja alleistaan. 
 En voi kuin olla surullinen lukiessani ja kuullessani tällaisia juttuja. Mikä saa meidät ihmiset tekemään tällaista. Mikään ei ole enään pyhää, kaikessa nähdään vain jotakin negatiivista ja kaikki pitää sanoa ääneen tai tuoda julki erilaisten sähköisten-/ tietoteknisten välineiden kautta.
 Onko sitten kyse kateudesta vaiko oman pahan olon purkamisesta toisen ihmisen mollaamiseen? Mene ja tiedä, oikein se ei ole mistään syystä.
 Ei siis mikään ihme, että myös lapset ja nuoret arvostelevat ja kiusaavat toisiaan, hehän saavat mallin meiltä aikuisilta. Jos televisiossa näytetään kuinka toista voi julkisesti nimittää rumaksi, studioyleisön vielä nauraessa ja taputtaessa, miten voimme kuvitella, että lapset ja nuoret osaavat erottaa oikean väärästä. Jos ja kun tällainen toiminta on sallittua aikuiselle, miksei siis myös lapselle/ nuorelle.
 Itse olen aina yrittänyt löytää jokaisesta ihmisestä jotakin hyvää, kohdatessani uuden ihmisen, en ole antanut mahdollisesti ennakkoon saamieni mielipiteiden vaikuttaa, vaan olen kohdannut ihmisen puhtaalta pöydältä, lähes aina se on myös kannattanut. 
 Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Kuinka tylsä tämä maailma olisikaan jos me kaikki olisimme samanlaisia. Maria Veitola ei todellakaan ole ruma vaan persoonallinen ja se jos mikä on vahvan itsetunnon omaavan ihmisen merkki. Epäilen Anu Saagimin pönkittävän omaa itsetuntoaan ja julkisuuskuvaansa tällaisilla todella mauttomilla ja epäasiallisilla kommenteillaan, sillä näinhän kiusaajat yleensä toimivat. Kun voivat itse pahoin, kaatavat sen toisen niskaan. Hanna Sumari taas on jo sen ikäinen, että niitä ikääntymisen merkkejä alkaa näkyä kehossa, usein myös alleina. Mutta, mikä sen kauniimpaa kuin kohdata ihminen joka ikääntyy kauniisti, kaikkine niine pienine iän tuomine virheineen. Ilman botoksia, silikonia, rasvaimuja ja muita kauneusleikkauksia, pukeutuen ja meikaten, hiuksistaan huolehtien ja näin ylläpitäen itsensä nuorekkaana. 
 Olen myös itse ylpeä jokaisesta rypystäni, joita iän minullekin karttuessa on kasvoillani ruvennut näkymään. Ne rypyt ovat eletyn elämän jälkiä. Niissä on varmasti niin huoli-, nauru-, kuin myöskin siristelyryppyjä. Ja jokainen näistä rypyistäni on osa minua. Silti en anna niiden määrittää sitä miltä näytän. On mukavaa pukeutua kauniisti ja laittaa ripsi-sekä kulmaväriä, ehkä myös sipaista punaa huulille, hiuksia unohtamatta. Ja toisena päivänä voi vain olla, laittautumatta juuri laisinkaan, myös siihen meillä on oikeus, kenekään arvostelematta.

 Mitä sitten tällä kirjoituksellani haen takaa? 
 Toivon, että muistaisimme, kuinka toista ihmistä tulisi kohdella ja kuinka kohtaamme toisemme. Uskon vahvasti, että sillä pienellä hymyllä tai jopa muutamalla kauniilla sanalla teemme tästä maailmasta kauniimman paikan elää, meille kaikille.
 Kun sitten kohtaamme vääryyttää, puututaan siihen. Ei olla niitä passiivisia kiusaajia, kiusaajan takana, häntä tukien vaan asetutaan sen heikomman puolelle.
 Michael Monroe sanoi hienosti "Haapasalo ja kaverit" - ohjelmassa, että kun hän kohtaa negatiivisuutta, hän heittää saamansa negatiivisuuden takaisin sille ihmiselle jolta sen sai, mutta lisäten mukaan paljon positiivista energiaa.
 Niinpä kaikki lukijani, hymyillän ja muistetaan nähdä asioissa aina se valoisampi puoli. Näin teemme elämästä helpomman ja ihanamman niin itsellemme kuin kanssaihmisillemmekin.
                                         Yhdessä tätä elämän virtaa kulkiessamme, olemme vahvempia.
                                                             <3  <3  <3  <3  <3  <3  <3

maanantai 13. helmikuuta 2017

RAKKAUSVIIKKO JA KATTOLAMPPU

Ainahan noita on erilaisia juhlapäiviä ja viikkoja. Niin tämäkin viikko on nimetty rakkausviikoksi ja sen innoittamana pyrin tämän viikon ajan kirjoittamaan pieniä kiitoksia minulle rakkaille ihmisille.
KIITOS maanantai.
Joulupukki oli taas joulun alla 2016 ollut korvat höröllään ja niin lahjapaketeista paljastui kaipaamiani asioita. Yksi tällainen oli kattolamppu, joka löysi arvoisensa paikan keittiöstämme. Pidän lampusta todella, todella paljon ja ainakin tällä hetkellä se on ehkä kauneimmista lampuista, joita meiltä löytyy. Mikä ihana muotokieli siinä onkaan. Kauneutensa lisäksi se myös valaisee juuri niin kuin pitääkin.
Ei kai sitä vaimona voi muuta kuin olla kiitollinen aviomiehestä, joka todella kuuntelee mitä vaimo puhuu ja osaa aina vain yllättää vaimonsa positiivisesti. Ja on se minun ihminen. Ihminen, jonka vieressä on hyvä olla ja jonka kanssa voi jakaa arjen ilot ja surut, joka jaksaa rakastaa minua huonoinakin päivinäni, kertoo tunteistaan ja osoittaa ne niin sanoin kuin teoin.


ISO KIITOS MENEE SIIS RAKKAALLE MIEHELLENI<3

Ja ilokseni huomasin saaneeni myös uuden lukijan, tervetuloa blogini lukijaksi Ulla<3 Kiva kun liityit joukkoon pieneen, lämmitti mukavasti sydäntäni.

tiistai 10. tammikuuta 2017

VANHA LEIPÄLAPIO

Mietin, mikä minua näissä vanhoissa esineissä oikein kiinnostaa?

Ja tulin siihen tulokseen, että on ihanaa kun esineillä on jokin tarina. Niiden tekemiseen on käytetty aikaa ja vaivaa. Niitä eivät ole koneet tehneet ja ennenkaikkea ne ovat useimmiten kotimaisia. Kun nykyaikana kaikki tahtoo olla jotenkin niin teollista ja persoonatonta, niin näissä vanhoissa tavaroissa sitä persoonaa on senkin edestä. Jos ottaisimme kaksi samanlaista esinettä vertailtavaksemme, huomaisimme hyvin pian, etteivät ne ole samanlaisia. Kun esineet on tehty käsin, on selvää etteivät ne ole täysin identtisiä keskenään. Ja hyvä niin, pidän<3.

Yksi tällainen esine on tämä leipälapio, joka meillä on ollut lähes yhtä kauan kuin tämä uusin kotimmekin. Olisi mukava tietää kuka sen on veistellyt ja kenelle. Onko tekijä tuntenut rakkauden poltteen sydämessään ja maistanut jo tuoreen, lämpimän leivän maun suussaan lapiota veistellessään. Entä sitten tämän leipälapion saaja, onko hän haljennut onnesta saadessaan tällaisen apuvälineen vai onko hän kokenut olevansa entistä tiukemmin sidottuna keittiö töihin. Toivottavasti ei.

 Mitä kaikkea tämän lapion avulla onkaan leivottu ja kuinka monta omistajaa tämä lapio on ennen meitä kohdannut.

Niin tai näin, nyt leipälapio on saanut paikan meidän keittiöstämme, toimien niin täydellisenä leipäortena katossa. Ja ollen näin yksi niistä monista vanhoista esineistä, joita meidän kodistamme löytyykään.

tiistai 3. tammikuuta 2017

KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN

Uuden vuoden lupaukseni jo menneelle vuodelle 2016, löytyi sattumalta postauksestani otsikolla Aamiainen ystävälle. Se taisi olla ensimmäinen postaukseni  vuonna 2016. Tuohon postaukseen olin kirjoittanut hyvin mahtipontisesti upean lupauksen. Se kuului näin;

Mutta nyt aion antaa itselleni ja ystävilleni uuden vuoden lupauksen ja aion olla tulevana vuonna parempi ystävä, muistaa kutsua teitä ystäväni, useammin kotiimme ja antaa teille aikaani (soittelemalla, tapaamalla ja tarvittaessa läsnä olemalla.)
Joten ei jätetä näitä tapaamisia vain joulun aikaan.


Kuinkas sitten kävikään?

Olenko sitten toiminut näin? Siihen parhaita olisivat vastaamaan nämä ystäväni, mutta uskallan tunnustaa, ettei lupaus ole tainnut kovin hyvin täyttyä. Tosin vuoden loppua kohti, olen/ olemme mieheni kanssa kyllä petranneet hyvin. Olemme ottaneet yhteyttä ystäviimme, joiden kanssa yhteydenpito on jäänyt hyvin vähälle viimeisten kuluneiden vuosien aikana. On juteltu puhelimessa ja kylässäkin olemme käyneet. Kestinneet toisia heistä myös kotonamme. Ja miten ihanaa onkaan ollut nähdä pitkästä aikaa tai kuulla ainakin puhelimessa toisen ääni ja tietysti ne kuluneiden vuosien kuulumiset. Huomata, että vaikka aikaa on kulunut, edellisestä tapaamisesta, juttu jatkuu vaivattomasti ja olemme kasvaneet samaan suuntaan. Ajatusmaailmamme kohtaavat ja ystävä on edelleen tärkeä, minun/ meidän ihminen:)

On hienoa huomata, että jossain täällä, ympäri kotimaamme, on ihmisiä jotka ovat minulle/ meille tärkeitä ja minä/ me heille. 
Myös täällä blogin ihmeellisessä maailmassa on ollut ihana huomata, että myös täältä voi löytää ihmisiä, jotka välittävät. Kiitos teille, se kertoo paljon teistä ihmisinä, arvostan. 

Tälle jo alkaneelle uudelle vuodelle 2017 en uskalla enään luvata mitään. Se kun näyttäisi olevan niin, että olen kova lupailemaan sitä sun tätä ja hetken päästä olen jo unohtanut nämä pontevat lupaukseni. 


Mutta, salaa mielessäni olen tehnyt itselleni yhden lupauksen, jonka toteuttamiseen olen antanut itselleni aikaa, aina siihen päivään asti kun täytän 50 vuotta. 



keskiviikko 28. joulukuuta 2016

VEHNÄJAUHOLIISTERI JA VIIKONLOPPU PARIISISSA, siis what?



Minulla oli ollut jo pitkään ajatus alakerran wc:n sisustamiseen. Kaikki lähti tapetista, jonka sinne laitatimme jo rakennus vaiheessa. Tapetti on nimeltään "viikonloppu Pariisissa". Ja kuten jo arvata saattaa, tätä ajatusta jalostaen, halusin sisustaa vessamme. 

Tarvittiin:
Hattuhylly 
Matkalaukku
Hattu
sekä 
seinälle liput Pariisiin.

Tytär ja silloinen avomiehensä, nykyinen miehensä, matkasivatkin sitten muutama kesä takaperin Pariisiin ja heiltä saimme ne kaivatut liput:)
Siispä ryhdyin hommiin. Keitin aluksi vehnäjauholiisteriä, mittasuhteella:
1 osa vehnäjauhoja ja 
9 osaa vettä
Keittoaika 10 min. koko ajan vispaten.




Mallasin liput mieleiseeni järjestykseen ja sitten aloitin lippujen liimauksen seinälle. 

Lopputulosta olemme nyt ihailleet jo muutaman vuoden ajan. Jotain kokonaisuudesta kuitenkin vielä puuttuu... se oikeanlainen matkalaukku. 
Mutta tuo isäni äidin vanha nahkainen käsilaukku kyllä pelastaa paljon:)

lauantai 24. joulukuuta 2016

JOULUAATTO


Ja me toivotam, ja me toivotam, ONNELLISTA ja HYVÄÄ JOULUA!

Se on kuulkaa joulu nyt:) Miten ihana olikaan herätä tähän aamuun ja suunnata joulusaunan kautta riisipuurolle, joka tekeytynyt saunomisemme aikana hellan liedellä.


Samalla rauhaisalla meiningillä jatketaan tätä vuoden ihaninta ja tärkeintä päivää. 

Meidän jouluisten kuvien kera, vielä kerran;







Ja me toivotam, ja me toivotam, ONNELLISTA ja HYVÄÄ JOULUA!

torstai 22. joulukuuta 2016

VIELÄ ON VALKEA MAA



Tämän viikon lämpömittarin lukemat ovat pysyneet tiukasti plussan puolella ja vettä on sadellut lähes joka päivä. Maantiet täällä maalla ovat muuttuneet jääteiksi ja ajella on saanut kieli keskellä suuta. Vielä ei ole kuitenkaan kaikki lumi sulanut maasta, joten valkeasta joulusta on olemassa vielä toivoa. Ja jos ei lumi maassa säily, niin mitä sitten? 

                                          Lunta tahi ei, jouluun on enään kaksi yötä:)

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

KRANSSI RAUTATAMMESTA


Kauneus, voi kuinka se tekee minut onnelliseksi ja rauhoittaa. Yksi kaunis asia ovat yksinkertaiset kranssit, joita voisi meillä olla niin ulkona kuin sisälläkin enemmän.
Tänä jouluna meidän kotiamme koristaa rautatammen oksa, josta on kiedottu kaunis, hento kranssi. Eikä se minun mielestäni tarvinnut kuin juuttinarun kaverikseen sekä tyhjän seinän, jonne ripustaa sen.
                                         Näin tämä kaunis kranssi pääsee oikeuksiinsa.

                                         Ps. Enään kolme yötä jouluaattoon:)

tiistai 20. joulukuuta 2016

VAHINGOSSA

Joskus sitä voi saada mieleisensä asetelman aikaan ihan vahingossa. Niin minulle kävi jo muutama kuukausi takaperin ja edelleenkin silmäni pitävät kovasti näkemästään. Kaikki alkoi jo muutama vuosi sitten kun poikani muutti kaksiosta omaan yksiöön. Kaikkia huonekaluja hän ei luonnollisestikaan voinut ottaa pienempään asuntoon mukaansa. Ja koskapa huonekalut olivat kauniita ja yksilöllisiä, ne päätyivät meille noin niin kuin säilytykseen. Peltiarkku oli yksi näistä huonekaluista. Aikansa se nökötti varastossamme, kunnes keksin sen edellisenä talvena raahata sisälle polttopuiden säilytys arkuksi. Kevään ja lämpöisten kelien tullen, takan lämmitys väheni ja polttopuiden säilytystä ei enään sisällä tarvittu. Niinpä peltiarkun kansi suljettiin.
Hetken päästä olin nostanut vanhan puulaatikon arkun päälle odottamaan parempaa sijoituspaikkaa. Ja seuraavaksi kevään sisustus reissulta mukaani tarttui kaunis kehys, upean kuvan kera. Sekin päätyi arkun päälle odottamaan uutta sijoituspaikkaa. Koska ilmat olivat vielä jokseenkin kylmiä, kaivoin shaaleja esille, jotta kuistilla olisi kiva istua keväästä nauttien. Yhden shaaleista heitin arkun kulmalle, josta se olisi kuistille mennessä helppo napata harteille. Niin asetelma oli valmis, rennon huoleton. 

Mies tosin muutaman kerran viikkasi shaalin kauniisti toisaalle, luullen varmasti, että se oli vain jäänyt vahingossa arkun reunalle:)


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

RUUDUN TAKAA

Minulle on hyvin tärkeää, että myös ulos päin kotimme näyttäisi kodikkaalta, asutulta. Siksi kiinnitän huomiota myös siihen, mitä ikkunoistamme näkyy ulkoa päin katseltuna.
Näin joulun aikaan ikkuna näkymään ilmestyvät myös Mailegin isot tontut.


 










Meidän (tai siis ehkä enemmänkin minun) jouluuni kuuluvat nämä tontut:) 
Nyt viimeistään on se hetki kun on ruvettava oikein todella nauttimaan näistä joulun ajan koristeista ja  joulusta, viikon päästä se alkaa jo olla ohi, voih.

Siispä oikein rauhaisaa neljättä adventtia kaikille teille  <3 <3 <3

lauantai 17. joulukuuta 2016

LASTEN JOULU



Oikeastaan siitä asti kun tyttärentyttäremme syntyi, meillä on ollut hänelle leikkinurkka kodissamme. Sen paikka löytyi kivasti portaidemme alta. Aluksi siellä oli vanha pärekori, jossa säilytimme vauvan leluja. Tyttärentyttären kasvaessa ja lähtiessä kävelemään, sisustimme portaiden alle pienen ruokailu/ kahvipöytä nurkkauksen, oman tyttäremme (tyttärentyttären äidin) vanhasta pöydästä ja tuoleista.


Tänä syksynä sain viimein tuunattua kalusteet meidän nykyisen kotimme värimaailmaan sopiviksi. 
Näin joulun alla olemme koristelleet tuon tilan jouluaiheisesti ja lisäsimme sinne myös ledivalot, jotka toimivat paristoilla. 
Tänne pieni tyttärentytär rientää aina ensi töikseen, kun hän tulee ukin ja mumman tykö. Ledivalot hän laittaa välittömästi palamaan ja sitten hän voikin aloittaa leikit.



Loppujen lopuksi tuo jouluhan on enemmän sellainen lasten juhla ja siksi se saa myös meillä näkyä. Tähän kotiin on lapsenlapsemme aina tervetullut.